”Eihän kukaan nähnyt, kun liukastuin?”
Häpeän pelkoon tarvitaan muita ihmisiä. Ihminen ei pelkää epäonnistumista sinänsä, vaan sen aiheuttamia reaktioita muissa. Mitä teet ensimmäisenä, kun liukastut kadulla? Näkikö kukaan? Etkä varmaankaan ajattele, että saisit silminnäkijältä apua vaan sitä, kuinka noloa on kaatua!
Poikani osallistui Haluatko miljonääriksi -kisaan pari vuotta sitten. Sain olla hänen kilautuskaverinaan ja pystyin auttamaan häntä antamalla oikean vastauksen ja voittamaan kymmenen tuhatta euroa.
Siitä innostuneena hain ja pääsin mukaan kuvauksiin kesäkuussa pari vuotta sitten. Minna oli mukana yleisössä. Hän kertoi, kuinka hänen takanaan istuvat henkilöt kommentoivat, että varsinaisen tietokilpailun ulkopuolelle jääminen olisi todella noloa. ”Jäädä tuonne karsintaan istumaan eikä pääsisi edes osallistumaan.” Noinhan moni ajattelee. Häpeän pelko on suuri ryhtymisen este myös työelämässä. ”Mitähän ne muut ajattelevat, jos en pääsekään tavoitteeseeni?”
Minä en päässyt tavoitteeseeni eli tietokilpailemaan. Epäonnistuinko? En. Vastaisin oikein ja nopeasti. Toinen oli minua nopeampi. Voin vaikuttaa vain tekemiseeni. Mitä minun pitäisi hävetä? Osallistumistako? Tarvitseeko kilpailussa oman ennätyksensä tehneen yksilöurheilijan hävetä neljättä sijaansa? Harmitella voi pienen hetken, mutta hävetä ei tarvitse.
Hyvä mieli jäi, vaikka pettymys kalvoi pari päivää. Sekin on luonnollista, sillä mitä kertoo halusta pärjätä, jos en olisi ollut pettynyt? Studiolta lähtiessäni toivotin kuumalle penkille päässeelle ja hänen seuralaiselleen onnea matkaan ja hyvää kesää. Taisin olla viidestä sekunnin julkisuutta saaneesta kilpailijasta ainoa, joka teki niin.
